Fruits Basket

Olen tylsän otsikoinnin mestari,tiedän.

Ensimmäisenä käsittelyyni tosiaan päätyy 26-osainen sarja Fruits Basket, joka myös Furubana tunnetaan. Anime käsittää mangasta osat 1-8 (noin suunnilleen), ainakin näin Wikipedia tiesi kertoa - jolloin voimmekin siis päätellä, että paljon jää puuttumaan, mangaa kun on julkaistu 23 pokkaria. Mangan itsensä on piirtänyt Natsuki Takaya, animen ohjauksesta on (ainakin Wikipedian ihmemaailman mukaan) vastannut Akitaro Daichi (Studio Deen).

Animena tämä merkitsee kuitenkin minulle paljon, sillä Fruits Basket oli muistaakseni toinen lukemani manga. Ensimmäinen oli Dream Kiss, mutta ei siitä sen enempää. Kuitenkin, vuoden 2012 Traconin jälkeen päätin aloittaa animen katsomisen kunnolla, jotta saisin jotain inspiraatioita cosseihini. Ensimmäiseksi päätinkin sitten katsoa tämän nostalgiapommin, jossa nuori tyttö päätyy Zodiacin kirouksen "uhrien" luo asumaan. Ei, ei heidän kaikkien, vain kolmen. Animessa esitellään Zodiacin jäsenistä suurin osa, mutta joitakuita jää puuttumaan, esimerkiksi Kurenoa ja Isuzua en muistaisi nähneeni sarjassa lainkaan.

Animen alkutunnari otti minua alussa syystä tai toisesta aivan suunnattomasti päähän, mutta jossain vaiheessa se muuttui siedettäväksi ja loppuvaiheissa jopa pidin siitä. Tässä kohdassa on kyllä tunnustettava se, että osaan japania vain yksittäisiä sanoja (sekä niinkin käytännöllisiä lauseita kuin "Kore demo shitsuji death"), mutta englanninnoksen perusteella myös sanoitukset kuvaavat sarjaa omalla tavallaan hyvin osuvasti - kaikissa katsomissani sarjoissa näin ei mielestäni ole, mutta niistä lisää myöhemmin. Kappale on Ritsuko Okazakin käsialaa, ja hän myös lauloi sen. Rauha hänen sielulleen.

Piirtojäljestä minulla ei ole pahaa sanottavaa, sillä mielestäni se on mangalle suhteellisen uskollinen. Hahmoista ei muutenkaan erikoisemmin "puutu" mitään (mietitäänpäs tässä kohdassa esimerkiksi Trinity Bloodia), sillä he olivat alkujaankin suhteellisen yksinkertaisesti piirrettyjä. En sano tätä todellakaan millään pahalla, sillä myös yksinkertaisuus on mielestäni kaunista.
Ääninäyttelijöiden työskentelyyn en alussa kiinnittänyt kovin paljon huomiota, ja tätä kirjoittaessani on kulunut todella pitkä aika siitä, kun viimeksi Fruits Basketia katsoin. Voin kuitenkin todeta, ettei yhdenkään ääni jättänyt minua kylmäksi - pikemminkin hahmot kuulostivat juuri siltä, millaisiksi heidän äänensä päässäni alkujaankin kuvittelin.

Alussa jo mainitsinkin, että lähdin myös etsimään inspiraatiota cosseihini. Ja, kuinka ollakaan, se inspiraatio sitten löytyikin herra Ayame Sohman muodossa.

Ayame oli suosikkihahmoni jo mangassa, ja pystyn edelleen suhteellisen helposti samaistumaan hänen persoonaansa. Uskokaa huviksenne, tämän hahmon päässä liikkuu muutakin kuin vain silmät (vaikkei se nyt aina siltä tunnukaan). Ayamea cossasin enemmän tai vähemmän onnistuneesti Tracon 8: ssa, ja olen kenties aikeissa cossata hänestä muitakin versioita kuin sen sinisen takin. Hääpukuversio, joka vilahtaa mangassa yhdessä tai kahdessa ruudussa ja animessa hetkellisesti, houkuttelisi kyllä...

Mangassa tarina on kuitenkin vakavampi kuin animessa, ja animen loppua en kyllä käsitä vieläkään. Ratkaisu on ilmiselvästi "kääritään siististi onnellisessa lopussa pakettiin"-tyyppinen, sillä se loppuu kuin seinään. Sarja menee muutenkin hieman sinne hömppäkomedian puolelle - ei mangakaan kyllä koskaan mikään maailman vakavin ollut, mutta sen edetessä tuli mukaan synkempiäkin sävyjä. Anime säilyttää pirteytensä kirjaimellisesti loppuun asti, eikä se Akitokaan niin paha tyyppi sitten ollut. Näin jälkikäteen taustatietoja tutkittuani voin tosin vain todeta, että tuskin tämän parempaakaan ratkaisua olisi keksitty, mangahan jatkui pitkään vielä animen lopun jälkeenkin.

En kuitenkaan ole mikään hyvä analysoimaan animeja objektiivisesti, sillä minulla ei todellakaan ole koulutusta siihen (ei, en tarkkaile katsellessani ääriviivoja tai muutakaan vastaavaa). Tämän arvioimista hankaloittaa vielä sekin, etten tosiaan ole pitkään aikaan tätä katsonut, eikä sarja ole muutenkaan mieleenpainuvin.
Subjektiivisesti se merkitsi minulle kyllä paljon, sillä sen kautta aloin hurahtamaan animen maailmaan - sarjan nostalgisuudesta sitten tosiaan puhumattakaan. Hahmoihin oli suhteellisen helppo samaistua, sillä jokaisessa tuntui olevan jokin piirre, jonka tunnisti myös itsestään. Olen joissain asioissa lähes yhtä epävarma itsestäni kuin Ritsu, mutta toisaalta joissain asioissa minulla on myös Ayamen pohjaton itseluottamus. Olen myös helposti hatorimaisen hiljainen, ja onnettomuusalttiudessani muistutan Tohrua. Esimerkkejä voisin jatkaa koko Zodiacin läpi, mutten ajatellut käyttää loppuiltaani siihen.

Lopputuomioni sarjasta onkin pääasiassa seuraava: toimii hyvin viihteenä enkä kadu tämän katsomista, mutta olen myös katsonut paljon mieleenpainuvampiakin sarjoja. Nostalgisesti toimi omalla kohdallani mahtavasti, mutta objektiivisesti en oikein tiedä, kenelle tätä suosittelisin. Varmaankin niille, jotka eivät halua nauttia animeaan turhan vakavana.


Tässä tämä ensimmäinen postaus näiltä tiimoilta. Vähän ehkä pintapuoliseksi raapaisuksi jäi, mutta kuitenkin. Seuraavaksi käsittelenkin sitten toisena katsomaani sarjaa, Death Notea. Ei tämä lopullisesti ihan näin kronologisesti mene.

ShinigamiUchiha MyAnimeListissa <-- tuon linkin takaa pitäisi löytyä!